Jon Kvist: The future Nordic welfare state model? Problems and potentials illustrated by the case of Denmark
Edelliset sosiaalipolitiikan päivät järjestettiin 23.-24.10. 2025 Helsingissä. Päivien teemana oli luottamus, joka on erittäin ajankohtainen näinä epävarmuuden aikoina. Torstain keynote-puheenvuoron piti eurooppalaisen yhteiskuntapolitiikan ja hyvinvoinnin professori Jon Kvist Roskilden yliopistosta Tanskasta. Hän puhui pohjoismaisen hyvinvointivaltion mallista käyttäen case-esimerkkinään Tanskan mallia. Kvist esitteli muun muassa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin piirteitä sekä Tanskan mallin vahvuuksia ja heikkouksia. Lopuksi hän kuvaili hyvinvointivaltioissa esiintyviä hyvinvoinnin paradokseja. Seuraavassa esitän joitakin keskeisiä huomioita Kvistin esitelmästä.
Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli
Puheenvuoronsa alussa Kvist hahmotteli pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin piirteitä. Hän esitti, että mallin tavoitteena on jokaisen yksilön potentiaalin maksimaalinen hyödyntäminen työllisyyden kasvattamiseksi. Kyseisen tavoitteen saavuttamisen keinoiksi hän mainitsi hyvinvointivaltion tarjoamat universaalit etuudet, turvaverkon, kompensaation, hoivan sekä sosiaaliset investoinnit. Nämä ovat tyypillisiä ja perustavanlaatuisia hyvinvointivaltion ominaisuuksia, joiden avulla on saavutettu korkea työllisyysaste, vahva tasa-arvo, korkea luottamus ja siten vahva legitimiteetti hyvinvointivaltiomallille. Kvist esittikin pohjoismaisen mallin olevan usein vertailujen kärjessä tuottaen runsaasti hyvinvointia ja tukea eri elämänvaiheissa aina lapsuusajan hoivasta vanhustenhoitoon.
Kvistin mukaan hyvä hyvinvointivaltiomalli on universaali ja tarjoaa kansalaisille oikeuden välttämättömiin etuuksiin ja mahdollisuuksia pärjätä elämässä. Hyvinvointivaltiomallit eroavat sen suhteen, mitä valtiot tarjoavat ja mihin ne nojautuvat. Pohjoismaisessa mallissa valtiot tarjoavat kattavan sosiaaliturvan ja nojautuvat hyvinvoinnin tuottamisessa pääosin valtioon, kun taas esimerkiksi Saksa nojaa Tanskaa ja Yhdistyneitä kuningaskuntia enemmän perheeseen ja kansalaisyhteiskuntaan sosiaaliturvan ollessa vahvasti työsuhde- ja vakuutusmaksuperustainen.
Mikä on toimivaa Tanskan mallissa?
Tanskalainen hyvinvointivaltio on tunnettu työmarkkinoiden flexicurity-mallistaan, joka tarjoaa samanaikaisesti joustavuutta työnantajille ja vahvaa turvaa työntekijöille. Kvistin mukaan Tanskan malli mahdollistaa yhteiskunnan, jossa on tilaa kaikille: se mahdollistaa jokaisen ihmisen potentiaalin lunastamisen tasa-arvoisuuden, osallistumisen ja luottamuksen kautta. Hän myös arvioi, että Tanskassa on onnistuttu noudattamaan pohjoismaisen mallin mukaisia arvoja, joita ovat muun muassa tasa-arvo, solidaarisuus ja universaalius. Sosiaalipolitiikan päivien teemaan liittyen Kvist kuitenkin totesi, että myös Tanskassa epäluottamus yksilöiden ja yhteiskunnan välillä on hiljalleen kasvanut. Luottamuksen merkitystä mallin jatkuvuudelle hän korostikin vielä myöhemmin luennollaan.
Tanskan hyvinvointivaltiomallin haasteet
Vaikka Tanska pärjääkin erittäin hyvin kansainvälisessä hyvinvointivaltiovertailussa, on sillä omat haasteensa. Monen muun hyvinvointivaltion tavoin Tanskassa väestön tarpeet ovat kasvaneet, mutta resurssit eivät ole kasvaneet samaan tahtiin. Tätä voidaan pitää haasteena valtiolle, jonka asukkaat nauttivat laajasta sosiaaliturvasta ja korkeasta elintasosta. Kvist havainnollisti kuvion avulla, kuinka kehityskulku noin kymmenen vuoden ajalta osoittaa väestön vaurauden kasvavan mutta samanaikaisesti hyvinvoinnin kasvun hiipuvan. Havainto on samassa linjassa tutkimusten kanssa, joiden mukaan hyvinvointi ei enää lisäänny tietyn vauraustason jälkeen.
Tanskan mallin haasteena Kvist pitää myös yksityisen hyvinvoinnin tuottamisen kehittymistä ja laajenemista. Jopa kolmasosa Tanskan hyvinvointipalveluista on jo yksityisen sektorin tuottamaa. Tanskan hyvinvointijärjestelmä on hyvin pirstoutunut, kerrostunut ja hallinnollisesti monimutkainen, ja sitä luonnehtivat Kvistin mukaan päällekkäinen sääntely, järjestelmien heikko keskinäinen koordinaatio, raskaan lainsäädännön aiheuttama sääntöjen jatkuva muuttuminen ja eri tavoitteita ajavat rinnakkaiset vastuujärjestelmät. Nämä aiheuttavat läpinäkyvyyden, luottamuksen sekä hallinnan, oikeudenmukaisuuden ja reiluuden kokemuksen heikkenemistä sekä järjestelmässä työskentelevien ammattilaisten turhautumista.
Kvistin esimerkki hallinnollisesta monimutkaisuudesta on valtion tarjoama turvaverkko, jonka jopa ammattilaisetkin kokevat liian monimutkaiseksi. Hänen mukaansa sosiaalietuuksien kohderyhmiä, etuustasoja ja niiden vähennyksiä, ehtoja ja sanktioita sekä näiden poikkeuksia ja erityissääntöjä on useita. Vaikeaselkoiset säännöt aiheuttavat hämmennystä kansalaisille ja viranomaisille ja voivat lopulta johtaa myös kansalaisten eriävään kohteluun. Esitelmässään Kvist havainnollisti käytännöllisesti piirroksen avulla, kuinka kansalaisten henkilökohtainen autonomia hukkuu informaatiotulvan ja lakipykälien alle. Näin toimiessaan järjestelmä horjuttaa yksilöiden ja instituutioiden välistä luottamusta. Myös Suomessa moni kokee palvelujärjestelmän olevan byrokraattisesti hyvin raskas.
Kvist esitti, että Tanskassa sosiaaliturvan toimeenpanossa käytetään erilaisia kriteereitä ja logiikoita eri etuuksissa. Hän myös kuvaili pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden palvelujärjestelmää raskaaksi, mikä on seurausta järjestelmän monimutkaisuudesta. Tanskassa on tutkimusten perusteella saatu lupaavia hallinnolliset ja tieteenalarajat ylittäviä toimenpide-ehdotuksia, mutta monet haasteet, kuten järjestelmän pirstaleisuus, raskas hallinto ja vahvasti säännelty tietosuoja, tekevät muutoksesta vaikeaa.
Ratkaisuja Tanskan hyvinvointivaltiomallin haasteisiin
Kvist korosti Tanskan järjestelmän haasteiden ongelmanratkaisussa yhteistyöllä keksittyjä ratkaisuja, joilla voidaan vastata kompleksisen järjestelmän haasteisiin. Ratkaisut eivät kuitenkaan ole helppoja tai nopeita. Yhteistyötä tulisi tehdä yli hallintorajojen tasojen paikalliselta kansalliselle tasolle. Hallitus, kunnat, yritykset, kansalaisyhteiskunta ja erilaiset vakuutusrahastot yhdessä omalla panoksellaan voivat auttaa kehittämään järjestelmästä toimivampaa ja sujuvampaa.
Kvist totesi, että hyvinvointijärjestelmän tulisi mukautua yksilön tarpeisiin eikä toisin päin. Hajautuneesta hallinnosta tulisi siirtyä ihmiskeskeiseen hallintoon, johon kuuluvat yksilölliset suunnitelmat, seuranta, palveluiden ja etuuksien erottaminen toisistaan, henkilökohtainen koordinaattori vastamaan yksilöllisestä asioiden hoidosta sekä ”no wrong door policy”, jossa asiakas saa heti tarvitsemaansa palvelua, eikä häntä ohjailla palvelusta toiseen.
Kvistillä oli näkemys siitä, kuinka systeeminen haaste tulisi ratkaista. Ensimmäiseksi hän nosti esiin, että yksilöä tulisi tukea eri elämänvaiheissa tapahtuvissa siirtymissä ja palvelujärjestelmien välillä sekä ohjata pois epäsuotuisista elämäntilanteista, jotta vältettäisiin väliinputoamista ja haastaviin tilanteisiin jumiutumista. Toiseksi hän esitti, että lainsäädäntöä tulisi johdonmukaistaa siten, että sosiaaliturvaa koskevat säännöt olisivat yksinkertaisemmat ja sen kannustimet yhdenmukaisemmat. Kolmanneksi Kvist korosti tiedon hyödyntämistä oppimisessa, jolla tavoitellaan siirtymistä kontrollista kohti yhteisesti jaettua näkemystä järjestelmästä. Neljänneksi ratkaisuksi hän esitti budjetoinnin ja tulosten yhdenmukaistamisen pitkällä aikavälillä, joka tekisi pitkäaikaiset sijoitukset kuten sosiaaliset investoinnit kannattaviksi. Muutokset eivät ole helppoja ja nopeita toteuttaa, mutta niiden lopputulos voisi lisätä kansalaisten hyvinvointia ja luottamusta palvelu- ja etuusjärjestelmään.
Hyvinvointiparadoksit ja sosiaalipolitiikan tutkimus – kohti elettyä kansalaisuutta
Esitelmänsä lopussa Kvist esitteli hyvinvointivaltioiden hyvinvointiparadokseja. Hänen mukaansa pohjoismaiset hyvinvointivaltiot pärjäävät kansainvälisessä vertailussa hyvin monella eri mittarilla. Tästä huolimatta osa asukkaista tarvitsee täälläkin erilaisia ”hyvinvointipaketteja” (=welfare packages) pärjätäkseen. Enemmistö asukkaista, jolla on esimerkiksi työpaikka ja varallisuutta, ovat kuitenkin samalla alkaneet luoda omia hyvinvointipakettejaan, mitä aiemmin mainittu yksityisen sektorin laajeneminen havainnollistaa. Kvist esittikin, että hyvän ”hyvinvointisekoituksen” (=welfare mix) saavuttaminen edellyttää selkeää suuntaa ja toimenpiteitä tavoitteen saavuttamiseksi. On mielenkiintoista nähdä, onnistutaanko kehitystä ohjaamaan niin, etteivät väestöryhmät Pohjoismaissa tulevaisuudessa loitonnu toisistaan taloudellisesti ja sosiaalisesti.
Kvistin näkökulmasta uudessa sosiaalipolitiikassa ollaan siirtymässä universalismista kohti elettyä kansalaisuutta. Käytännössä tämä tarkoittaa käyttäjäkokemuksen parempaa huomioimista hyvinvointipalveluissa navigoitaessa, elämäntapahtumien ja siirtymien seurantaa, huomion siirtämistä yksittäisistä tapahtumista elämänkaareen ja politiikasta käytännön tuloksiin sekä järjestelmän pirstoutuneisuudesta kohti yhtenäisempää kokonaisuuden hahmottamista.
Sandra Kankkonen, SoPopin puheenjohtaja